enää ei ole mitään nähtävää. ei mitään tehtävää. 
näihin aikoihin viime vuonna se alkoi

muutama kuukausi sitten  
helpotus
"ehkä mä tästä vielä..."

ja nyt.

pimeää, jälleen.

valon päässä vaan lisää tunnelia.

ympäri käydään, yhteen tullaan
paluuta ei ole entiseen, ei enää koskaan.

tappakaa mut nyt. mä en halua kuulla teidän lohdutusta, mä en halua nähdä teidän surullisia katseita!
ei tää teidän vika ole. tai on.
jumala, jumala.
vapauta minut näistä kahleista.
 

 

ei enää tätä sirkusta. mä en jaksa. elämä on nykyään yhtä kurjaa karnevaalia, päästäkää mut pois.

on vain minuutteja jäljellä, tiedän kaiken loppuvan pian

 

ikuinen piilo, ikuinen leikki
kukaan ei huomaa
olen niin hiljaa

on pimeää. jaloissani tunnen taas tutut ruusunpiikit. vain piikit ovat kauniista, punaisista ruusuistani jäljellä, niistä, jotka vaivalla tänne omaan paratiisiini silloin kauan sitten istutin. nyt polullani makaa tuhat kuihtunutta ruusua, piikkipedillä. ja niitä reunustavat jostain puolimatkasta helvettiin tänne tunkeutuneet orjantappurapensaat.
jalkani ovat tottuneet piikkeihin. kyllä minä siedän kipua, minähän rakastan sitä. mutta enää ei ihmemaani tunnu samalta kuin ennen.
kyllä minä muistan vielä sen ajan kun minulla oli tapana juoda täällä, kirsikkapuiden kukkaloistoissa, teetä ystävieni kanssa. mutta missä ovat nyt ne, jotka minua ennen niin piristivät?
poissa. eivätkä tule takaisin. kuolleet.
minulla on jano, mutta täällä ei ole enää mitään juotavaa. ei vadelmateetä, joka oli *****n lempijuomaa, ei puhettakaan siitä. ei vesipisaraakaan missään. vain kuivaa hiekkaa. juuria. lehtiä.
ja minä huudan sinua apuun. sinua, joka minut olet monta kertaa ennenkin janolta pelastanut, olet aina ollut siellä hädän hetkellä. vielä kerran minä pyydän sinua, anna minun juoda pullostasi vettä! että eläisin vielä hetken pidempään. rakas, olethan siinä vielä hetken minua varten. minun kanssani. ennenkuin aikani on loppu.
minulla on nälkä, mutta sen minä kestän. olen oppinut elämään nälässä, minähän nautin siitä. päivä päivältä tunnen kuinka kylkiluuni alkavat näkyä yhä enemmän ja enemmän ihoni alta, kuinka selkärankani törröttää ja silmissäni on nälkiintynyt katse. ja unettomat yöt.
minä en tahdo kulkea enää eteenpäin, mutta pysähtyminen tietää varmaa kuolemaa.
kuulen kuinka kohtalo ulvoo.
ei ole aikaa.
ei ole aikaa.
ei ole aikaa pysähtyä, takaisin on mahdoton kääntyä.
sillä ne tulevat.
niiltä voi yrittää piiloutua,
niitä voi yrittää huijata
juosta karkuun ja tapella,
mutta niitä ei voi voittaa.
ja kun ne tulevat, saavat kiinni, ne
repivät
ja
raastavat
viimeiseen veripisaraan.

milloin minun ihmemaastani tuli näin kurja paikka?
täälläkin näen vain kuolemaa.
varjot seuraavat minua,
ystävä
vihollinen
ystävä
vihollinen
samantekevää. enpähän ole yksin,
   (luulin päässeeni jo eroon...)
"minä tiedän että sinä tarvitset minua nyt. minähän sanoin, en minä sinua koskaan jätä. sinä et koskaan ole tarpeeksi terve elääksesi ilman minua."

joten, täällä minä askellan kohti suurta tuntematonta.
toivon, että sinä löytäisit minut, toivon, että sinä ottaisit minua kädestä
toivon, että sinä vannoisit pitäväsi minut hengissä
toivon, että sinä et koskaan saisi minusta tarpeeksesi.
mutta lähestyn vääjäämätöntä loppuani, olen kuin tikittävä aikapommi. kukaan ei tiedä milloin räjähdän.
jatkan ilman hengittämistä.
pitää muistaa hengittää.
saasteista ilmaa.
täynnä valheita.

hiljaista on jäisillä kaduilla, hiljaista on öisessä maailmassa. hiljaa tippuvat valkoiset lumihiutaleet, hiljaa sulavat jäävuoret meressä.
(hiljaista on myös ollut tässä blogissa.)
joskus on vain aika hiljentyä kuuntelemaan kärsivän maailman viimeisiä avunpyyntöjä.

täällä minä taas olen. vaan minä ja mun ajatukset. kylmä, on liian kylmä. ajatus ei kulje. kulkee oikeestaan ihan liian nopeesti.
on tapahtunut aivan liian kaikkee. 
mun pää ei kestä, ei enää.

 NAKS ei siihen muuta tarvittu.
yksi pieni hetki muutti kaiken, muutti mun ajatusmaailman kokonaan.
jäljelle jäi vaan kipua, kipua, kipua 
lopputuloksena aivan liian turta tunne.

ja mä sanoin, ihan yksin itselleni ja kolmelle muulle seuralaiselleni niillä kohtalokkailla teekutsuilla,
enää en jaksa yrittää.
en jaksa aatella.
ei enää.
jättäkää rauhaan.

en jaksa tehdä enää mitään. en jaksa viiltää. en jaksa elää, en jaksa kuolla. en jaksa välittää enää mistään, mikä koskee mua. kyllä mä yhä muiden asioista välitän. tai ainakin kahden ihmisen asioista. oikeestaan mulle on ihan sama mitä muille tapahtuu.

hiljaisuus kaikuu mun päässä, ei siellä ole mitään minkä te näkisitte. ei mitään mitä te kuulisitte.

Tänään minä katsoin taas peiliin, ja seuraavassa hetkessä kyyhötin lattialla ulisten
miksi näen vain virheitä?
Silloin joskus vannoin, etten koskaan enää arvostele, en edes itseäni,
mutta nyt löydän itseni yhä useammin peilin edestä. Minä vain tuijotan, tuijotan tyhjiin silmiini, yritän pitää katseeni pois muualta, mutta pian vertailen itseäni laihempiin, kauniimpiin, kaikin puolin parempiin.
Luoja, miksi minä olen tällainen?

Enkä voi syödä ilman että ahdistaa. Täytyy päästä vaa'alle, täytyy pitää paino hallinnassa.
Jos menee yli 46 kilon on edessä näännyttäminen.
Tahdon rankaista itseäni joka kerta kun syön enemmän mitä pitäisi
ja vähänkin on liikaa.

Missä vaiheessa ruuasta tuli minulle näin kamala asia? En tahdo tästäkin ongelmaa. Tarpeeksi huono itsetunto muutenkin, tai niin ne väittävät, ja nyt sätin itseäni liiasta painon vahtaamisesta. Ei se ole oikein, se on säälittävää, miksen saa itseäni kuriin? Kaikkien muiden kohdalla ymmärrän sen, mutta kun on itsestä kyse niin asia on ihan toinen. Ei minulla ole oikeutta.

ei oikeutta valittaa
ei oikeutta sairastaa
ei oikeutta elää
mutta ei oikeutta kuollakaan